Jaahas. Päiväkodin puolelta on jo pitkään ja kohteliaasti odotettu, koska tämä vanhempi jaksaisi hommata lapselleen kurahanskat. Lapsella on useat waterproof-hanskat, mutta nehän eivät ole samat. Niinpä raahaudun autooni ja ajan Tokmannin pihaan osoitteeseen Maisalantie 9.

Tavaratalo on selkeästi suunniteltu esteettömään kulkuun. Teen mielikuvaharjoituksen, jossa tekisin matkaa pyörätuolissa tai rollaattorilla, ja hyvältä näyttää. On täälläkin muutama ahdas hyllyväli, mutta kulkuväylät ovat pääosin kunnossa eikä korkeita kynnyksiä ja tasoeroja löydy. Pääsisäänkäynnin lähellä parkkipaikalla näin myös invapaikkoja. Päätän, että tämä on pikainen käynti ja suuntaan suoraa päätä hanskahyllylle.

Ensi hätään kaikki pinkit hanskat näyttävät samalta, mutta kokomerkintöjä tarkistaessani kurtistan kulmiani. Joissakin hanskoissa koko on ilmoitettu S- tai M- merkinnällä ja joissakin lukee numeroita. Miksei kokomerkintä ole yhteneväinen, vaikka kyse on saman valmistajan hanskoista? Lapsi ei tietystikään ole mukana, joten alan testata hanskoja omaan käteeni. Päätän ottaa kokoa 5 olevat, sillä kuvittelen niiden tarkoittavan suuntaa-antavaa ikää.

Mars kassalle, pikakeikka kun on. Kassajonossa ei ole perässäni ketään. Vaaleatukkainen kassanainen vetää homman rutiinilla. Pistän merkille, että hän puhuu koko toimituksen aikana minulle kolme sanaa (hei, kahdeksan, kiitos) eikä katso silmiin. Kotimatkalla pohdin, että kohteliaammissa maissa tällainen vähäpuheisuus ja kohtaamattomuus olisi katastrofi. Kai suomalaiset sitten omalla tavallaan ovat niin juroja, että hämmentyisivät suuresti, jos joku kassalla alkaisi small talkaamaan asiakkaalle, saati vieläpä silmiin katsomaan ja hymyilemään. Ehkä Tokmanni on sen verran iso konserni, että palvelu saa olla persoonatonta ilman että imago kärsii. Olihan tämäkin palvelu toki asiallista, mutta usein pienissä yrityksissä kokee asiakkaana enemmän sellaista aitoa kohtaamista.

Päätän käydä vielä toisena päivänä testaamassa, millaista palvelua saan, jos kysyn myymälän puolella apua.

Moi, onkohan teillä sellaisia tuulilasin raaputtimia, joilla saa hinkattua jään pois? kysyn.

Myyjä pitää luovan tauon, kuulen kuinka ajatus raksuttaa. Saan vastauksen, että ne eivät ole vielä tulleet, mutta tulevat jossain vaiheessa.

No löytyykö teiltä lohkolämmittimen piuhoja? jatkan tiedustelua.

Myyjä sanoo, että niitäkään ei ole. Kun kysyn, onko niitä tulossa, myyjä kertoo, että niitä tulee kyllä jossain vaiheessa. Ehdotan, että tulisin ensi viikolla uudelleen katsomaan. Myyjä kertoo, ettei osaa sanoa tarkkaa aikaa niiden saapumiseen eikä tiedä, onko niitä tilattu. Tulevat kuulema jossakin vaiheessa talven aikana.

Edelleen olen sitä mieltä, että palvelu on jokseenkin persoonatonta, eikä pienyrityksellä olisi varaa jättää tällaisia selvittämättä. Päätän hommata jääskrapani toisesta liikkeestä. Lämmityspiuhan saan järjestettyä itselleni muualta ystäväni avustuksella.

Aarretori sijaitsee Lidlin vieressä osoitteessa Helsingintie 24. Kirppiksen edessä on niin iso parkkipaikka, että tilaa kyllä riittää. Minun ajopelini lisäksi parkkiksella jököttää kymmenen autoa. Aarretori on ollut pystyssä toista vuotta. Ja katsokaa jälleen tätä paikallista, häikäisevää arkkitehtuuria:

Kirppiksen ulko-ovella vahtii koirapatsas:

Kirppis on auki ma-pe klo 10-19 ja la-su klo 10-15. Astun sisälle kirppiksen tiloihin. Suoraan edessä on kassa, ja myyntipöytiä molemmilla puolilla. Mielestäni kirppiksellä haisee joku epämääräinen haju. En osaa sanoa, onko se hometta vai mitä, mutta Aurinkoisen kirppiksellä sitä ei ollut. Haju on sen verran selkeä, että se saattaisi jäädä kiinni myytäviin vaatteisiin.

Kassan yhteydessä myydään paria eri laatua pullaa. Tarjolla on myös kahvia, mehua ja limua. Kurkistan tarjontaa sen verran, että kahvin ja pullan saisi yhteensä kahdella eurolla. Peräseinustalla on pöytätilaa kahvihetkeä varten. Harkitsen jääväni testaamaan pullakahvit, mutta pöydät ovat täynnä. Joku kertoo, että toisessa pöydässä istuvasta äänekkäästä miesporukasta yksi on kirppiksen omistajan mies. Pöytien vierestä löytyy lasten leikkinurkkaus.

Pöytävuokra täällä on 25 €/viikko. Pöytiä on kutakuinkin saman verran kuin Aurinkoisella (harmittaa, etten muistanut tarkistaa tarkkaa lukua), mutta tyhjänä olevia pöytiä näkyy siellä täällä. Tämän kirppiksen tilat ovat kauttaaltaan siistit.

Kerään mukaan ison pinon Aku Ankkoja ja marssin kassalle. Täällä on mahdollisuus maksaa käteisen lisäksi myös kortilla. Nainen kassalla on kirpputorin omistaja, hillitty ja ystävällinen. Silmäni näkevät kassan luona vihkon, johon voisi kirjoittaa kirppistoiveita. Kuulostaa hyvältä, jos sen avulla etsivä löytää tahtomansa. Täältäkin saan kuitin pyytämättä. Paikasta jäi hyvä fiilis.

Kuluu aikaa kirppiskäynnistäni, ja päätän vielä testata Aarretorin pullakahvit. Istun pöytään, juon kahvia pahvimukista ja haukkaan lämmintä kanelipullaa. Kahvinurkkauksesta löytyy myös TV ja sanomalehtiä. Eniten kiinnostaa pöydästä löytämäni kirppiksen vieraskirja. Uppoudun pitkäksi aikaa sen sivuihin ja saan vahvistusta omalle tunteelleni tästä paikasta; kirjasta löytyy lukemattomia kannustavia ja positiivisia asiakaspalautteita.

Tämän päivän suunnitelmat menivät uusiksi. Tiesin kyllä, että tyttö on vietävä hammaslääkäriin, mutta pojan silmätulehdus tuli yllätyksenä. Hetken tuskailtuani tajuan yhdistää nämä reissut Salatarkastajan suurennuslasin alle.

Mäntsälän terveyskeskus ja Suun terveydenhuollon yksikkö sijaitsevat samassa rakennuksessa osoitteessa Kivistöntie 14. Rakennus koostuu tavallaan kahdesta osasta: uudesta ja vanhasta puolesta. Vanhaakin puolta on remontoitu, mutta uusi puoli, jossa hammaslääkärikin sijaitsee, on tiloiltaan järkevämpi ja avarampi. Pihalla on isohko parkkipaikka, mutta koska terveyskeskuksen viereen rakennetaan uutta vanhustentaloa, syö rakennustyömaa terveyskeskuksen takaisia henkilökunnan parkkitiloja. Toisinaan parkkipaikka ei riitä, toisinaan edes kadunvarsipaikoilla ei ole ollut tilaa. Onneksi keskusta on aivan kulman takana, joten parkkitilaa saa aina jostakin. Tänään tilaa on vapaana kahdelle autolle.

Sisäänkäyntikuvan ottamisessa menee hetki, kun säädän kännykkää toisessa kädessä ja paperipinoa toisessa, ja tervehdin puolituttua kunnan kiinteistönhoitajaa. Kun olen viimein ottamassa kuvaa, hammaslääkärin ikkunasta näkyy kaksi ällistynyttä hoitajaa minun puuhiani kummastellen. Minulle tulee syyllinen olo, vaikka tajuan, ettei kuvan ottaminen julkisesta rakennuksesta ole laitonta.

Ilmoittaudumme luukulle hyvissä ajoin, kello näyttää 8.46. Aika on varattu yhdeksäksi. Ilmoittautumisluukulla pahoitellaan, että koko tietokanta on kaatunut, mutta voimme silti mennä ajanvarauslappusemme kanssa odotustilaan. Kello tulee 9. Vieressä istuva nainen kertoo ohi kulkevalle hammaslääkärille, että hänen aikansa oli jo puoli yhdeksältä. Hammaslääkäri pahoittelee ja sanoo, ettei nyt voida ottaa ketään sisälle, kun tietokanta on pois käytöstä. Kummastelen, sillä muut lääkärit ja hoitajat ovat tällä välin ottaneet asiakkaita sisään.

Alan miettiä, että mitä jos sähköinen potilastietojärjestelmä olisi kaatuneena pitkään. Miten tilanne silloin hoidettaisiin? Onko terveyskeskuksessa varauduttu ennalta tämänkaltaisiin tilanteisiin? Mikä olisi pahinta, mitä voisi tapahtua, jos ottaisikin asiakkaan vastaanotolle? Kumpi on pienempi paha: ottaa asiakas vastaan vai olla ottamatta? Hetken pohdittuaan hammaslääkäri ottaa naisen vastaan. Me jäämme vielä odotustilaan, tyttö tutkii lelutarjontaa.

Kello on 09.18, kun pääsemme toisen hammaslääkärin huoneeseen. Kuulemme, että tietokanta on taas käytettävissä. Ystävällisen oloinen hammaslääkäri tarkistaa hammashoitajansa kanssa ammattitaidolla tytön suun. Ei kuulema tarvitse riisua edes takkia, tässä ei mene kauaa, hoitajat lupaavat. Ehdin istahtaa alas, kun kaikki onkin jo valmista. Kiitämme, poistumme käytävään ja tsekkaan kellonajan: 9.20. Käynnissä kesti hurjat 2 minuuttia. Tyttökin hämmästelee, että nyt ehtii vielä kouluun toiselle tunnille.

Tyttö kouluun, pojan haku kotoa ja kurvaus takaisin samalle terveyskeskuksen parkkipaikalle. Nyt pysäköintitilaa ei ole, ja joudun kyttäämään autoni kanssa vapautuvaa parkkiruutua. Kun hieno kaarani on löytänyt arvoisensa tilan, suuntaamme tällä kertaa sisälle viereisestä ovesta.

Saavumme aulaan, jossa lappu kehottaa ottamaan masiinasta vuoronumeron. Ähkäisen, kun alan tavata eri nappulavaihtoehtoja. Jos lapsella on silmätulehdus, kuuluuko ottaa vuoronumero hoitajan huoneeseen vai hoidontarpeen arviointiin? Tiedän jo yhdellä vilkaisulla, että poika tarvitsee silmätippareseptin. MIKSEI TÄSSÄ VOI VAIN LUKEA, ETTÄ: "JOS POJALLASI ON SILMÄTULEHDUS, PAINA TÄTÄ NAPPULAA", jupisen ääneen, ja viereisellä penkillä istuva iäkäs herrasmies alkaa keskustella tyynnyttävän leppoisasti kanssani (okei, SAATTAA olla, että tarvitsen ehkä vähän rauhoittelua). Minuutin jahkailtuani päätän ottaa vuoronumeron hoidon tarpeen arviointiin.

Lapun ottamisesta kuluu 15 minuuttia siihen, että pääsemme sairaanhoitajan tekemään arvioon. Raju silmätulehdus, vähän lämpöä. Saamme kuudessa minuutissa hoito-ohjeet, jotka kuuntelen kärsivällisesti. Meinaan päteä ääneen, että tiedän kyllä, samalla alalla ollaan, mutta pidän kohteliaasti suuni kiinni ja näytän kiinnostuneelta. Iltapäiväksi on vielä aika varattuna lääkärille.

Lääkäriaika on klo 13.30. Odottelemme päivystyksessä taas vain 15 minuuttia. Ystävällinen lääkäri tutkii pojan. Ilokseni huomaan, että lääkäri kyselee asiat lapselta itseltään, ei minulta. Kommentoin vain, jos täytyy lisätä jotakin. Vastaanotolla kuluu 10 minuuttia ja lääkkeet menevät suoraan e-reseptillä apteekkiin.

Lopputulemana voisi sanoa, että palvelu pelaa. Ennakkoluuloni oli, että tästä ravaamisesta ei tule mitään. Mietin etukäteen, ettei ole mitään järkeä rampata kahdella eri luukulla. En tiedä sanoa sen järkevyydestä nytkään mitään erikoista, mutta koska mitään mahdottomia odotusaikoja ei tullut, homma saa ihan kohtuulliset pisteet minulta. Ja palvelu on ystävällistä, vaikka kaikki asiakkaat eivät varmasti ole kohteliaita jonotettuaan sairaana.

Kotiin lähtiessä tein pienen huomion. "Vasta" 10 vuotta kunnassa asuttuani tajuan, että terveyskeskuksen tuulikaapissa on Postin keräyslaatikko!

 

Valitsin toiseksi kohteekseni Kirpputori Aurinkoisen. Kirppis sijaitsee kivenheiton päässä Mäntsälän keskustasta, paloaseman lähistöllä osoitteessa Makasiinintie 2. Kurvasin paikalle ja laskin kirpparikierrokselle tulleiden autot: 12 autoa omani lisäksi. Pikainen laskutoimitus päässäni, saan arvioitua, että kirppiksen pihalle mahtuu 6-7 autoa. Makasiinintien varressa on lisäksi hyvin tilaa autojonolle.

Teen saman huomion kuin ensimmäisellä Salatarkastajan keikallani: oven kynnys on selvästi tiellä, jos pyörätuolilla kulkeva haluaisi tulla omatoimiselle ostoskierrokselle.

Sisään tullessa vaaleatukkainen nainen huikkaa kassalta hyväntuulisen tervehdyksen. Sitten huomioni kiinnittyy hyllyväleihin. Reitti on niiltä osin käytännössä helppokulkuista. Voisin kuvitella, että Aurinkoisella olisi suhteellisen yksinkertaista kulkea vaikka lastenvaunujen kanssa. Asiakasvessakin löytyy kirppiksen takaseinustalta. Oven aukaisua ei tarvitse pyytää kassalta, vaan vessaan voi vain perinteisesti marssia sisälle. Pitäähän minun sekin tutkia :)

Kukaan ei halua katsella kuvaa WC-pöntöstä, joten en ilahduta teitä sillä näyllä. Kerron vain, että vessassa haisi pahalle. Niinkuin yleisissä vessoissa yleensä. Eikä se taatusti ole kirppiksen vika. Henkilökunnan laittama vessaharjailmoitus nauratti minua, harmi vain, ettei vessan viimeaikainen käyttäjä ollut ilmeisesti tainnut ymmärtää vinkkiä siivosta päätellen. Jos olisin vauvan äiti, en ehkä imettäisi tai vaihtaisi vaippaa tässä vessassa edes hätätapauksessa.

Kömmin ulos vessasta vähän freshimpään ilmanalaan. Mietin, mistä saisin napattua sellaisen kuvan, etten postaa kenestäkään asiakkaasta kuvaa blogiin. Jään kyttäämään peräkäytävälle ja kun ensimmäinen tilaisuus tulee, otan käytäväkuvan todistusaineistoksi.

Kirppis sijaitsee isohkossa hallissa, jossa on 60 myyntipöytää, kaikki täynnä yhtä lukuunottamatta (ja sekin on varattu). Tiloja ei voi kutsua uusimmaksi designiksi, mutta kyseessähän on kirpputori, ei uusimpien laminaattien esittelytila. Aurinkoisella tuntuu kauppa käyvän. Suosiosta kertoo sekin, että myyntipöydän varausjono on noin 2 kuukautta pitkä. Pöytävuokra on 26 €/viikko tai 50 € kahdelta viikolta. Takaa löytyy yksi erillinen huone, joka on varattu huonekaluille.

Kierrettyäni hallin, huomaan vielä viimeisessä nurkassa lasten leikkipaikan. Tästä pointsit!

Kassalla käy käteismaksun lisäksi normaalisti myös korttimaksu, mutta tänään maksupääte ei kuulema toimi. Saan täältäkin kuitin pyytämättä. Kassan edessä on pahvilaatikko, jossa on asiakkaiden jättämiä tarpeettomia tavaroita, joita saa ottaa halutessaan mukaan. Päättelen, että ne ovat ehkä jääneet myymättä, eikä myyjä ole halunnut raahata niitä enää kotiin.

Tämä kirppis vaikuttaa ihan hyvältä. Rumahan se on kuin saapas, mutta toimii. Kauppa käy, ja ihmisten vilinä tekee asioinnista mukavaa. Ei tule sitä sellaista perisuomalaista "Apua, mä olen täällä yksin ja mitä-jos-joku-kohta-kysyy-tarvitsenko-apua" -tunnetta. Tästä puuttuu kiusaantuneisuus kokonaan. Vannoutuneena kahvinjuojana jään miettimään sitä, saisiko tänne järjestettyä pienen kahvitilan? Jos kerran lapset voi hetkeksi laittaa leikkimään, niin mikä olisi vastine kyllästyneille raavaille miehille, jotka on raahattu mukaan puoliväkisin. Olisi pari pöytää, kahvit ja vaikka muutama paikallislehti. Siinä ne miehet sitten jököttäisivät juroina rivissä, eikä niitä kyllästyttäisi niin paljoa. Ja hei, kotimatkakin sujuisi paremmin, kun miehet eivät olisi olleet vain käsilaukunpidikkeinä.

Nyt kuulen korvissani, kun joku siellä ruutunsa takana jupisee, että ei meidän Marko-Petteri ole niin sivistymätön. Okei, ei ehkä ole, mutta minun lasteni isä on. Joten tässä liikeidean ja asiakastyytyväisyyden lisäämisen mahdollisuus. The ball is yours, Aurinkoisen väki!

Sitten autolle. Olen jo käynnistämässä autoa, kun ajattelen, että on pakko ottaa vielä yksi kuva. Mä jotenkin salaisella, omituisella tavalla niin nautin tästä karmeasta paikallisesta maisemasta, joka aukeaa vieressä.

 

Café Fidèle osoitteessa Keskuskatu 5 sai kunnian olla ensimmäinen kohteeni. Jätin auton S-marketin parkkihalliin ja hipsin marraiskuista, kuraista asvalttia pitkin kuin omenavarkaissa oleva pikkulapsi Kapinakujalle. Café Fidèle on vastikään kunnostettu Sisustuskauppa La Filian yhteyteen Keskuskadun ja Kapinakujan kulmaukseen. Sydän pamppailee, kun kaivan taskusta Lumiani ottaakseni ensimmäisen kuvan kahvilan ulko-ovesta. Katselen ympärilleni, ettei kukaan huomaa, ja räpsäisen ensimmäisen kuvan. Jännitykseltäni ehdin havainnoida kahvilan ulko-ovella kynnyksen. Ovikin on aika kapea. Mahtaisiko pyörätuoliasiakas mahtua kahvilaan sisälle? Harmi, etten ottanut rullamittaa mukaan, olisin halunnut olla spesifi ja mitata oven leveyden. Samalla naurahdan itsekseni; miten olisin voinut muina miehinä mittailla ovea huomaamatta?

Pujahdan sisälle liikkeeseen Kapinakujan kautta. Tila on valoisa, vaalea, selkeä. Kolme pientä kahvilapöytää. Seinustalla näkyy olevan lisäksi 2 seinässä kiinni olevaa, nyt seinää vasten olevaa levyä. Mietin, että ne taitavat olla seisomapaikkalaisille pöytiä. En ehdi havainnoida enempää, kun iloinen tervehdys kuuluu ja kahvilan ja sisustuskaupan omistaja Anne-Mari saapuu palvelemaan. Mietin kuumeisesti, että minun kuuluisi tilata jotakin. Tämä on minulle ensimmäinen Salatarkastajan keikka, nyt en saa paljastaa itseäni. Tarjolla on kolmea erilaista leivonnaista: vadelmaista unelmatorttua, croissantteja ja tosca-omenapiirasta.

Hönkäisen haluavani ihan peruskahvin ja vadelmatortun. Anne-Mari varmistaa, että tarkoitan pientä kahvia, ja alkaa laitella kahvia tulemaan. Kyseessä ei olekaan mikään peruskahvinkeitin, vaan laadukkaan näköinen vempele, joka kuulema jauhaa kahvipavut juuri ennen keittämistä. Samalla kun kahvi tekeytyy, saan tarjottimelle lautasen, johon Anne-Mari laittaa unelmatorttuviipaleen. Kiinnitän mielissäni huomiota siihen, että kaikki tilat ympärillä ovat viimeisen päälle siistejä. Torttuun ei kosketa käsin sitä laitettaessa lautaselle. Kahvi on pian valmista, ja saan hienoa palvelua; kahviin kaadetaan minulle maitoa juuri haluamani määrä. Kahvi maksaa 2 €, torttu 3 €. Saan kuitin ilman, että minun tarvitsee sitä pyytää. Kuitin logo on kuulema omistajan miehen suunnittelema. Siirryn pöytään istumaan.

Maistan vadelmatorttua. Rakenne on hyvin koossapysyvä. Leivoksen pinnalla on 3 vadelmaa, kermaa ja jonkinlaista suklaisen näköistä rouhetta (joojoo, joku tietävämpi osaisi sanoa heti, mitä se on, mutta mä olenkin maalta). Yllätyn siitä, että leivoksessa maistuu vadelma niin vahvasti. Leivos ei ole lainkaan kuivaa, vaan juuri täydellistä. Ensimmäinen kulaus kahvista. Kahvi on... samalla hurjan pehmeää, ikäänkuin kermaista... ja samalla vahvan oloista. Tästä tulee mieleen joku tuttu, ehkä pähkinä?

Ainoat negatiiviset huomioni: kahvilan omistajan mustassa esiliinassa näkyy hieman tahroja, ja hänellä on käsissään sormukset. Pyörittelen mielessäni, onko sormusten pitäminen kahvilan työntekijöille sallittua. En saa päähäni virallista, tyhjentävää vastausta, josta olisin varma. Nevermind, ajattelen, sillä kaikki toiminta saamani palvelun aikana on muuten ollut hygieenistä.

Jään hetkeksi kahdestaan viereisen pöydän asiakkaan kanssa, kun omistaja kiiruhtaa sisustusliikkeen puolelle. Menen ottamaan kuvia tarjottavista herkuista ja kahvilan yleisilmeestä.

Tila on pieni, mutta kodikas. Sisustuksessa ei ole mitään ylimääräistä. Tässä silmä lepää. Ikkunoiden ympärille on jo asetettu jouluvalot.

Leivonnaiset ovat kuulema aina pääosin itsetehtyjä. Tänään croissantit ovat raakapakasteesta valmistettuja. Yrittäjänä täytyy todella olla kärsivällisyyttä ja pitkäjänteisyyttä, jos täytyy vielä leipoakin itse, pohdin. Haukkaan loput tortusta ja huokaisen: tämä oli todella hyvää. Erilaista. Ei mitään perus-huoltoasematyyliä. Kahvilan sisustuksen ja tarjottavien herkkujen laadun puolesta voin melkein kuvitella olevani Etelä-Euroopassa... kunnes katson ulos ikkunasta kuraiseen ja ah-niin-kauniiseen kotikylääni.

Harmaasta, lätäkköisestä näköalasta ja kertakaikkisen rumasta katukuvasta huolimatta (tai ehkä juuri siksi) tunnen lämpimän läikähdyksen sydämessäni. Tämä on minun kotikuntani. Tänne minä kuulun. Juon loput kahvista ja nousen. Minä kiitän, Anne-Marikin kiittää käynnistä ja hymyilee. Tätä paikkaa suosittelen kaikille.